Kyllä se on vihdoin myönnettävä, että syksy alkaa olla läsnä. Se taisi tulla Aila-myrskyn myötä. Pihan puut pysyivät tuulen pyörteessä pystyssä, mutta lehtiä ja oksia on tippunut sinne tänne. Pihapiirin värisävyt alkavat muuttua yhä keltaisemmiksi, vaikka nurmi vielä sinnitteleekin vihreänä. Terassilla ei voi enää huoletta istua, koska viileys puree takapuoleen ja kolottaa selässä. Kynttilät on kaivettu esiin. Miksi tämä pimeys ja koleus tuntuu joka vuosi niin haikean apealta? Miksi ihminen on saanut riesakseen sellaisenkin uuden vaivan kuin kylmäurtikaria! Joo, joo - tämäkin on asennekysymys, pukeutumiskysymys ja neljä vuoden aikaa on vain rikkautta, mutta kun minä en ole syksyihminen. Rakastan valoa ja lempeää auringon lämpöä. Mitä siis pitäisi tehdä, kun en voi loputtomiin vaan istua sisällä kynttilänvalossa juomassa punaviiniä ja syömässä suklaata?
Piristy ihminen! Nyt on aika keskittyä kotiin, harrastaa kaikenlaista pientä piperrystä, haravoida lehtiä, musisoida, ryhtyä kokeilevaksi kokiksi keittiössä ja jos koronan riiviö ei pahene, voisi poiketa taidenäyttelyissä. Kyllä tästä pian joulu joutuu ja ensi kevät, jolloin haikeana muistelen joulukuusen tuoksua ja kynttilöitä ja totean ajan kulkevan niin nopeaan.
Kommentit
Lähetä kommentti