Tapojensa orja

 

Mikähän mahtoi olla se vuosi, kun pyörin Porin jazzeilla ja tulin hankkineeksi rakkaan kahvimukini. Kiiltävän mustassa mukissa lukee lennokkaan koukeroisin kultakirjaimin "Pori Jazz, jazz necesse est". Olisiko tuo hankinta ollut joskus vuosituhannen vaihteessa? Jokatapauksessa, tuosta mukista juon aamukahvit viikon jokaisena arkipäivänä. Hyvin harvoin teen tässä poikkeuksen. Mikäli sellainen karmea tilanne yllättäisi, että jazzmuki on pesussa, on hätätilanteiden varalle nostalgiaa Sibelius-Akatemian kahvihuonevuosilta - valkoinen muki, minkä kyljessä komeilee pätkä Chopinin pianokappaletta. Se muki on 80-luvulta, nähnyt pitkän pätkän akateemista pause generalea kahvin muodossa ja viettää ansaittuja eläkepäiviä vain varamukin roolissa. Viikonloppu on sitten varattu Primavera-mukeille. Tällä logiikalla ihminen ei montaa mukia kaappiinsa tarvitse. Onhan tuo kyllä aika kaavoihinsa kangistunutta.

Äkkiä sitä huomaa elämässään muitakin omituisuuksia ja tapoja, mistä muodostuu päähänpinttymiä. Yksi tällainen on itselläni esimerkiksi pyykin ripustus, missä tietyt värikoodit ovat mielestäni suositeltavia. Harmillista on se, että puoliso taittelee tyynyliinat ja pyyhkeet hieman eri tavalla, vaikka eivät ne sen enempää hyllyssä tilaa viekään. Siivouksessakin täytyisi kyllä noudattaa tiettyä, hyväksi havaitsemaani etenemislogiikkaa. Eihän siitä mitään tule, jos joku sotkee systeemin. Rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta ja pitävät homman kasassa.

Pitäisikö tälle orjalliselle tapojen noudattamiselle tehdä jotain? Pitää! Menen nyt heti ripustamaan pyykit uudelleen. Ei, se on tyhmää, se on jo tehty. Huomenna lupaan juoda jostain aivan muusta mukista aamukahvini. Lupaan lisätä siivoukseen yllätysmomentin ja lakkaan säätämästä lakeja siivousjärjestyksestä. Lisään kaikkeen ripauksen hullua luovuutta, mutta varon tekemästä siitä standardia. Täytyy kuitenkin pitää jokin roti, ettei lipsahda kaaokseen ja kadota kaikkea. Liika muutos ei ole hyvästä.