Suru

Blogitekstiä ei ole tullut muutamaan päivään, eikä tänään tule Tinttilää - on ollut muuta mielessä.
Puolison isä nukkui pois ja lähipäivät ovat menneet niissä merkeissä.

Mieleen palaa oman isäni kuolema, mistä on aikaa jo 11 vuotta. Ankara taistelu ja ne viimeiset päivät nopeasti levinneen keuhkosyövän kanssa nousivat yhtäkkiä muistikuviin. Kivun hoito oli vielä silloin paljon huonompaa kuin nyt, koska tuijotettiin enemmän kelloa kuin potilaan tarvetta. Parhaansa hoitohenkilökunta kuitenkin teki silloinkin, eikä kuolevaa tai omaisia jätetty yksin.

Läheisen poismeno vaikuttaa jokaiseen eri tavalla ja vaikka surun voi jakaa, kokemukset vaihtelevat ja surusta selviytyminen on jokaisella erilainen. Toinen tarvitsee tekemistä, toinen puhumista, toinen yksinoloa, toinen vain aikaa. Voin täysin allekirjoittaa sen, että varsinaiseen suruprosessiin menee vuosi - koko se vuoden kierto, kaikkine juhlapyhineen. Sitten suru muuttuu kaipaukseksi ja muistoiksi. Yhä useammin mieleen tulee vain kaikkia hassuja tapahtumia, elämänviisauksia ja niitä mukavia muistoja. Joskus jopa unohtaa hetkeksi.

Niin sen kuuluu olla. Suru kestää aikansa ja sille pitää antaa sen vaatima aika ja tila. Siihen ei voi kuitenkaan jäädä. Elämä jatkuu. Sata vuotta ja me kaikki olemme poissa täältä - toivottavasti tapaamassa niitä, jotka ovat jo edeltä menneet.