Kuulua kirkkoon vai ei?

Näin juhlapyhien jälkeen ajattelin jatkaa vielä kirkollisella teemalla. Olen tehnyt pitkän uran kirkon töissä, mutta siitä huolimatta minäkin aika ajoin pohdin vakavasti kannattaako kuulua kirkkoon vai ei. Kokemusta on muistakin työpaikoista ja joudun valitettavasti toteamaan, ettei kirkko ole ollut suinkaan se paras työnantaja, vaikka niin voisi luulla. Jatkossa pohdin valintaani seurakuntalaisen näkökulmasta, mutta häiriötekijän näkökulmaan tuo se tosiasia, että olen nähnyt toimintaa ihan liian läheltä.

Niin kuin kaikissa yhteisöissä, on kirkossakin omat hyvät ja huonot puolensa. Arvostan suuresti diakoniatyöntekijöitä ja diakoniatyötä. Se on mielestäni yksi syy, miksi kannattaisi kuulua kirkkoon. Kirkko pyrkii myös huomioimaan kaikki lapsista vanhuksiin. Musiikki on tietysti erityisen lähellä sydäntäni, mutta kirkko saisi kyllä enemmän kiinnittää huomiota arvokkaan kirkkomusiikkiperinteen säilyttämiseen ja musiikin ammattilaisten kiinnostukseen pysyä kirkon leivissä. Nyt se on monin paikoin vaarassa.

Miksi sitten epäilen? Ehkä suurin syy on, etten voi sietää kaksinaismoralismia. Joissakin asioissa ollaan niin liberaaleja ja toisissa lyödään Raamatulla päähän - riippuu ihan siitä, kuinka asioita halutaan kulloinkin tulkita ja kuka niitä tulkitsee. Hyvin monissa paikoissa johto on epäpätevää, eikä sovi asemaansa ollenkaan. Työyhteisöt voivat huonosti, eikä uskalleta sanoa mitään, koska siitä voi seurata hankaluuksia tai sitten ei enää jakseta sanoa mitään, koska se ei johda mihinkään. Rahan käytöstä olen myös eri mieltä. En pidä siitä kuppikuntaisuudesta, mikä monessa paikassa näkyy sekä toiminnassa, että päätöksenteossa.

Jos eroaisin kirkosta, en menettäisi juuri mitään. Yhä edelleen voisin lahjoittaa sen veromarkkani vaikka suoraan diakoniatyölle. En minä hylkäisi Jumalaa, eikä hänkään varmasti minua. Palveluista joutuisin maksamaan, mutta eivät ne palvelut tyystin ilmaisia ole seurakuntaan kuuluvallekaan ja tulevaisuudessa maksamme takuulla yhä enemmän kaikesta, kun verotulot hiipuvat. Minun ei tarvitsisi enää välittää siitä kaksinaismoralismista, itsekeskeisyydestä, kuppikuntaisuudesta, tai kirkkomusiikin mahdollisesta tuhosta - olisin vapaa, tehkööt mitä tykkäävät. Kuitenkin, jossain vielä kolkuttaa, että annanko minä todellakin sen kaiken sitten vain tapahtua - enkö aio olla kivenä kengässä, vaikuttaa ja vaatia muutosta. Ei kivikään kuitenkaan loputtomiin jaksa hiertää - sekin kuluu ja murenee. Yhä pohdin siis valintaani.

Kommentit

  1. Hei! Olipa mielenkiintoista lukea ajatuksistasi – aivan samoja asioita ja vieläpä samoista näkökulmista olen minäkin pohtinut pitkään. Itse olen lopulta päätynyt pysymään kirkon jäsenenä oikeastaan siksikin, että minusta on tärkeää, että kirkot ovat olemassa ja pitävät ovensa kaikille auki. Kirkko (eikä varsinkaan seurakunta moninaisine persoonineen) ole täydellinen, kaukana siitä, mutta se, että he kuitenkin auttavat hädässä ja vaikeassa tilanteessa olevia ja antavat kulttuuristakin sielunhoitoa monelle muulle (mm. ilmaisten kirkkokonserttien muodossa tai vain antamalla paikan hiljentyä) on minusta sen arvoista. Jos kirkko kääntäisi selkänsä apua etsivälle, niin miettisin kantaani uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsin monet suomalaiset eivät katso saavansa juuri mitään todellista sisältöä kirkon toiminnoista. Ilman häiden, rippikoulun, hautajaisten ja diakonian luomaa sosiaalista painetta kirkko ajautuisi täysin marginaaliin. Kristillisten pyhien kirjojen mukaan ”suola on käynyt mauttomaksi” tai ”leilit kovettuneet” niin, ettei sanoma enää kosketa enemmistöä, josta vain alle puolet uskoo Jumalaan – ainakaan Vanhan testamentin esittämässä muodossa.
      Kristillisen sanoman viimeisestä periaatteellisesta päivityksestä, Nikaian tunnustuksesta, alkaa olla 1700 vuotta – ja silloinen päivitys (neitseestä syntymisineen, sijaissovituksineen ja pyhine yhteisine seurakuntineen) jätti syitä päivittelyyn niin, että eräs myöhempien kirkolliskokousten piispa (Eutykhes) rukoili Jumalaa varjelemaan häntä ajattelemasta Jumalansa luonnetta.
      Monet ihmiset haluaisivat kuitenkin kaiken viriketulvan keskellä kuulla hyvin perusteltuja näkemyksiä elämästä ja sen tarkoituksista, mutta kohtaavat kirkoissa usein sellaista, jonka ovat jo kuulleet tai jonka voivat itse halutessaan lukea.
      Tässä ei ole mitään uutta, sillä jo Tuomaan evankeliumin Jeesus moitiskeli aikansa juutalaisia opettajia siitä, että ”nämä olivat kätkeneet tiedon avaimet – eivät itse menneet sisälle eivätkä päästäneet sinne niitä, jotka olisivat halunneet.” Tai sitten ”he makasivat kuin koira härkien kaukalossa – eivät syöneet eivätkä sallineet härkienkään syödä.”
      Keskiajan dominikaanijohtaja Eckhartin lyhyitä saarnoja tultiin kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä jalkaisin. Tämän päivän saarnoja ei vaivauduta lähteä kuulemaan edes kilometrin päästä autolla. Asiasta voidaan syyttää television tarjontaa, mutta jos se nykyisellään on parempaa kuin kirkoissa saatava, niin saarnojen sisällössä on todella paljon parannettavaa.

      Poista
    2. Totta tuokin. Saarna yksin ei riitä tekemään kirkosta kirkkoa.

      Poista
  2. Saarna yksin ei riitä, mutta siinä kuitenkin lienee eniten parantamisen varaa. Hyvää musiikkia on saatu aikaan jo satoja vuosia sitten – ja rakennuksetkin kelpaavat oivallisesti mielen ylentämiseen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Palaute ja mielipide, onko niillä eroa?

Punamullo ja merikrotti

Hyvä johtaminen?