Paluu juurille.

Sain 50v lahjaksi siskoaikaa ja reissun vanhoille kotikonnuille. Aivan mahtava idea ja ihanaa viettää kerrankin tovi kahdestaan siskon kanssa!

Lähdimme rentoon reissuun perjantaina, päätyen ensin Niinisalon varuskuntaan ja sieltä keskuskoeampuma-asemalle. Olemme viettäneet lapsuuden paikassa, missä nykyään ei kuunaan päivänä annettaisi lasten kasvaa....eikä aikuistenkaan asua. Suurin osa 4,5 kilometrin koulumatkasta on kuljettu välillä samaa tietä panssarivaunujen kanssa - ja tämä on ihan tosi. Panssarileirien aikaan vanhemmat tosin komensivat kävelemään ojan toisella puolen, metsän reunassa, eikä siihen varsinaiselle tielle ollut asiaa. Aika pelottaviahan ne vaunut olivat, telaketjuineen ohi rymistellessään. Kerran kävi niinkin, että keittiön ikkunalasit hajosivat paineaallosta, kun panssarivaunu ampui läheisessä metsikössä. Onneksi kukaan ei ollut juuri sillä hetkellä keittiössä. Joskus ongelmia aiheuttivat ammunnoista koituneet kenttäpalot, joskus alueelle eksynyt susilauma. Lapsuus siellä oli hurjista kokemuksista huolimatta kuitenkin onnellista - leikimme paljon metsässä, kuljimme soilla, opimme luonnosta ja eläimistä, rakensimme risumajoista kokonaisen kaupungin, teimme naavasta partoja ja kanervista "soppaa". Joidenkin vuosien jälkeen jouduimme muuttamaan varuskunta-alueelle, koska (kas kummaa) keskuskoeampuma-asemalla sijainnut talo todettiin liian vaaralliseksi asuinalueeksi.

Yövyimme reissullamme Kankaanpäässä, missä olemme käyneet ylä-asteen, lukion ja missä sijaitsi tietysti suurin osa harrastuksista. Asuimme toki aikoinaan myös jonkin tovin siellä. Muistelimme vilkasta menoa ja aikaa, mistä ei nyt näkynyt oikeastaan merkkiäkään. Kadut olivat aika tyhjiä ja hiljaisia. Me turistit käytimme siitä huolimatta tunnollisesti suojatietä. Tuttuja ei juurikaan nähty, mutta poikkesimme yllättämässä ystäväpariskunnan vuosien takaa. Tuntui, kuin olisi nähty eilen, vaikka välissä oli parikymmentä vuotta.

Seuraavana päivänä kävimme Kuninkaanlähteellä ja siitä ajelimme sorapölyn saattelemana Viiden tien risteykseen, Hämeenkankaalle. Ah, sitä mäntymetsää ja hiekkapohjaista, kuivaa kangasta jäkälineen, kanervineen ja tuoksuineen. Sellaista ei ole missään muualla! Pumppasimme kaivosta maailman parasta vettä ja nautimme sen puhtaudesta keskellä tasaisesti kumpuilevaa maastoa, mäntyjen huminassa. Se oli lapsuuden sielunmaisema.

Kaikki muu oli pienentynyt, mutta metsä ei. Talot, koulut ja pihat olivat kutistuneet - osa paikoista muuttunut, kasvanut umpeen ja hävinnyt. Muistot eivät katoa - kiitos, sisko!