Digiloikka ja Tintin paluu

 

 

Pitkän tauon jälkeen päätin tehdä blogiloikan takaisin näille sivustoille.

Osaeläke on lopulta tuntunut mukavalta "saavutukselta" ja töitä on ollut sopivasti, vaikka korona on myös muusikon pieniä tuloja kaventanut. Entistä enemmän sitä orientoituu kotiin ja pieniin puuhiin täällä. Totta puhuakseni - aika ei edes riitä kaikkeen, mitä on suunnitellut päivän aikana tekevänsä. Tiedän, että moni kärsi koronan tuomista rajoituksista, mutta sopeutumiseen tottuneelle luonteelle mikään ei loppujen lopuksi kovin paljon muuttunut, enkä ahdistunut.

Ehdin jo miltei pitää koko kevään opetukseni yliopistolla, kun rajoitukset ajoivat ovet säppiin ja viimeiset työt etäyhteyksien päähän. Työt vähän venyivät yli sopimuksen ja sen kuuluisan digiloikan jouduin minäkin siis kuitenkin ottamaan. Sivuhuomautuksena - inhoan näitä trendisanoja ja selittäisin sen jotenkin muulla tavalla. Digiloikka kuulostaa joltain epämääräiseltä koikkelehtimiselta kohti sellaista, mistä ei ole mitään käsitystä. Hupsista - jonnekin sinne bittiavaruuteen se hyppäsi ja katosi. No niin, takaisin siihen trendiin. Olisin kyllä loikkinut huomattavasti pidemmälle ja nopeammin, mikäli tekniikka olisi pysynyt perässäni. Pitäisikö tässä tuntea jonkinlaista ylevyyttä siitä, ettei nykytekniikka pysty täyttämään toiveitani. Tein videoita ja äänitteitä, kehittelin erilaisia teknisiä yhdistelmiä, istuin teamsissa, ym., mutta aina jotain puuttui, eikä homma toiminut. Ihmisten välinen kontakti ei ollut se ainoa puute. Musiikin tekemisestä, opettamisesta ja kuoron harjoittamisesta tuli vain kalpea yritys pitää asia kasassa siihen asti, että hommaa voisi taas tehdä "livenä". Ei ole sellaisia sovelluksia ja appeja, mitkä toimivat ja ajavat saman asian kuin esimerkiksi kuoron harjoittelu fyysisesti paikalla ollen. Ei, vaikka pistäisi kuinka luovuutensa peliin. Teams, zoom, ym. eivät toimi riittävän hyvin. Olen tästä oikeastaan hieman tyytyväinenkin - ihmisten täytyy yhdessä musisoidakseen todellakin kokoontua yhteen, kuunnella, hengittää ja aistia yhdessä. Luovan ilmapiirin yllä leijuva tietokoneen tasainen hurina, rätisevät yhteydet ja pirstotut kuvat aiheuttavat vain hiertymiä aivotoimintaan, väsyneet silmät ja puutuneen takapuolen.

Oliko digiloikassani sitten jotain hyvää? No - vanha, toimimaton web-kamera on vihdoin uusittu ja nyt on hankittuna myös se kauan kaivattu ulkoinen kovalevy. Opin uutta, sillä videoeditointikin alkoi muutaman raivon partaalle päätyneen otannan jälkeen sujua kuin liukuhihnalla. Jos oli bad hair day, ei tarvinnut esiintyä kuvassa - ääni riitti. Jos naama näkyikin, ei kukaan huomannut risoja verkkareita ja niiden väreihin kehnosti sointuvia villasukkia. Harmillista oli vain se, että melko uusi ripsiväri kuivui käytön puutteesta putkiloonsa. Oi autuas digi, kun mahdollistit loikkimisen pelkissä kasarikotivaatteissa aamusta iltaan. Loikin tästä seuraavaksi nauttimaan loppukesän aurinkopäivästä.