Jumppapäivä

 

Meillä (puoliso+minä) oli eilen jumppapäivä ja voin todeta, että itsensä saa varsin tehokkaasti kipeäksi ilman kuntosaliakin.

Minä en itse asiassa pidä kuntosaleista - olen aina ollut sitä mieltä, että raitis ulkoilma on järkevämpää ja puutarhassa kivien kanssa taistelu, lumityöt tai harkituin liikkein tehty ikkunanpesu ajaa saman asian. Kaakeleiden jynssääminen se vasta olisi tehokasta, mutta sen fysioterapeutti on kieltänyt. Niin - tästä voi vielä tulla ongelma, sillä lievän kevät-, kesä-, syksy- ja joulusiivousinnon iskiessä mikään ei saa minua pysähtymään ja ohittamaan kaakeleita. Kuulette tästä varmaan myöhemmin, sillä nyt jo mielessä pyörii uusia innovaatioita kaakeleiden pesuun.

Mutta nyt siihen itse jumppaan. Tunti siinä meni. Meille erinäisistä pikku-vioista kärsiville, puolihyväkuntoisille on sattumoisin molemmille määrätty fysioterapiaa ja meillä molemmilla on omat harjoitusohjelmat. Päätettiin eilen ottaa kunnon sessio ja innoissamme yhdistää nuo ohjelmat. Onneksi tätä raihnaisuutta on molemmilla, niin voi jumpata yhdessä ja tsempata toista - ihan mahtavaa. Siinä sai kyytiä kuminauhat, ovenkahvat, seinät, tuolit ja tekijät. Todettiin, että kotioloihin hyvin laadittu ohjelma korvaa miltei täysin kuntosaliharjoittelun ja monia juttuja pystytään tekemään mukauttaen. Fysioterapeutilta tietysti edellytetään mielikuvitusta ja rautaista ammattitaitoa. Oma ohjelma meni aika kivasti ja puolisonkin ohjelmasta osa vähän lievennettynä. Puolen tunnin jälkeen alkoi jo vähän kolottaa ja puhti hiipua. Päälle käytiin kävelyllä ja saunassa. Tänä aamuna havahduin siihen todellisuuteen, että oman vaivan lisäksi alkoi nyt kolottaa samoja paikkoja kuin puolisolla. 

Mitä tästä opimme? Ankea kankeus tekemättömyydestä, itku liiasta innokkuudesta. Mikä siinä on, että kaiken keskitien kulkeminen tässä elämässä on niin hitsin vaikeaa? Ehkä niitä rajoja pitää kuitenkin välillä kokeilla - ties vaikka ne joskus murtuisivat... ellei sitten murra luitaan ennen sitä. Tylsäähän se turvallinen keskitie on.